Olin perinnepihan koiruli ja somejulkkis. Saatuaan tietää muutostani autuaammille jotostamisniityille, sain faneiltani kymmeniä osanottoja. Seuraavana päivänä lauantaina oli emännän syntymäpäivät ja meille tuli vieraita. Vieraiden lähdettyä emäntä kääri minun ruumiini uuteen, valkoiseen lakanaan ja asetteli minut kauniisti juuri siihen postimyyntiliikkeen pahvilaatikkoon, jonka olimme hakeneet pari viikkoa aiemmin kirkonkyläilyreissulla.
Emännällä oli kova työ kaivaa hauta, kun lunta oli toista metriä. Joku epäilikin, että puuha ei mahda onnistua. Sinnikäs emäntä teki kaikkensa rakkaan koirulin saattamiseksi kunnialla maan poveen. Ensin hän etsi edesmenneen Jenni-koiran haudan ja lapioi lumet haudan vierestä pois. Seuraavana päivänä oli haudan kaivamisen vuoro. Maassa ei ollut lainkaan routaa.
Maanantai-iltana kevätauringon laskettua emäntä nosti pahvisen ruumisarkkuni lumikolan päälle ja veti minun maalliset jäännökseni kolan kyydissä hautausmaalle. Paksu lumi upotti ja raskas vetämys hidasti matkantekoa. Sain vielä hyvästellä sen uuden koirankopin matkallamme. . Emäntä laski varovasti arkkuni hautakuoppaan, loi sen umpeen ja asetteli lähistö hakkuutyömaalta keräämiään havuja hautakumpuni päälle. Vielä hän sytytti kynttilän haudalleni. Alkukesästä emäntä tilasi valkovuokkojen juurakoita ja istutti niitä minun ja edeltäjäni Jenni-koiran haudoille.
Seuraavana kesänä emäntä muokkautti läheisen pellon ja kylvi siihen auringonkukkia. Kenenkä koirulit saavat levätä ikiuntaan apilaniityn ja auringonkukkapellon välissä? Seuraavana talvena uudenvuoden aattona kuoli perinnepihan kolli Upi-Ville-Petteri. Emäntä hautasi senkin kirjailtuun tyynyliinaan käärittynä pahvilaatikossa meidän koirien viereen. Kollillekin on ostettu oma hautakivi.